Sinä saatana...

Kerronpa pienen tarinan...


Olipa kerran karitsa. Kun karsinassa tapahtui jotain, oli karitsa aina syyllinen. Jos karitsa väitti olevansa syytön, niin harvoin häntä uskottiin. Mitä ikuisen syyllisen viitta teki karitsalle? Se herkistää, se loukkaa, se katkeroittaa, se luo vihaa, se tahrii karitsan itseytesipeilin johon tuijotat. Ulospääsy syyllisenleimasta on vaikeaa, mutta karitsa pyyhkii sen leiman otsastaan pois. Karitsa toteaa "En ole syyllinen toisten tekoihin, enkä ota sitä taakaksi sisälleni".


Karitsa oli se, joka teki aina ne väärät valinnat. Karitsa söi väärää ruohoa, karitsa piti vääristä asioista. Karitsasta ei pitänyt koskaan kasvaa isoa, viisasta, vahvaa ja kunnollista pässiä.


Sinä saatana et koskaan ajatellut karitsaa, vaan sinä saatana näit karitsassa vain peilikuvasi. Sinä saatana kohtelit kaltoin, sinä saatana et koskaan pyytänyt anteeksi tekojasi. Sinä saatana satutit, satutit syytöntä karitsaa. Sinä saatana olet sairas. Sinä saatana olet narsisti. Harhojen vallassa sinä saatana kostit, hyökkäsit, kirosit, tuomitsit. Harhasi haihtui, mutta sinä olet yhä saatana.


Sinä saatana et koskaan sanonut rakastavasi, sinä saatana et koskaan huomioinut. Sinä saatana kidutit sielua, sinä saatana pidit pelon kahleessa. Sinä saatana rakastit harhaa, sinä saatana rakastit harhaa päässäsi, kehossasi. Sinä saatana et ollut läsnä, kun karitsa sinua tarvitsi. Sinä saatana et lohduttanut, kun syytön karitsa itki pahaa. Sinä saatana et ansaitse taivaan lahjaa, olet harhasi kanssa yksin. Sinä saatana et tule karitsalta sielusi puhdistusta saamaan - et koskaan.


Karitsa ei vihaa, ei vanno kostoa, ei katkeroi. Karitsalla on rauha, rauha sisällään. Sinä saatana olet tyhjä. TYHJÄ!